Seesteisyys teettää katsottavaksi dokumentaarisia otoksia televisiosta.
Kyseinen dokumentti aiheutti suuren sodan sohvalle. Isältä pojalle dokumentti käsitteli ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan kertomuksen omasta suhteestaan isäänsä ja niistä taakoista joita hän koki painavaksi isä-suhteessaan. Sinänsä sosiaalipornoa muistuttavan dokumentin katsominen kosketti sisäisiä ääniä, poikaa koetteli tuska jota tunsi isänsä kädestä ja kasvatuksesta lähteneen ja jota hän oli kokenut kantavansa koko elämänsä harteillaan. Yllättäen kuten elokuvissa ei yleisesti toimita, isä ei antanutkaan pojalleen synninpäästöä vaan pikemminkin kyseenalaisti koko näkemyksen lapsuudesta ja pojan kokemuksista. Kyseenalaisti kokonaisen lapsuuden, kysyi oletko varma että näin on tapahtunut oikeasti?
Se pysäytti sohvallakin tuijottavan mielen hetkeksi.
Tätäkö minäkin teen, tätäkö me jatkamme isältä pojalle, äidiltä tyttärelle? Suuntaammeko lapsemme samaan kasvatusmaailmaan käsittäen vain omien arvojemme arvokkuuden vai voisimmeko kasvaa sukupolvi sukupolvelta jopa kehittyen? Tuska raastoi rintaa muistaen omia koetteluksen hetkiäni, “nyt äiti laskee kolmeen ja sitten!...” tapauksia, tuleeko minunkin lapsestani nyt aikuisena kylmettynyt ja kovapintainen mies? Annanko nyt ohjeet lapsilleni kuinka heidän lapsensa on kasvattettava. Osaanko MINÄ tehdä eron ja tunnustaa omille lapsilleni, aikuisille sellaisille että minä voin olla ollut väärässä, minä en ole enää auktoriteetti, minä uskallan myöntää että olen tehnyt virheitä?Enhän minä koskaan alista lastani aikuisena lapsen asemaan, enhän?
Kasvatus, ei tämän näin pitänyt mennä.
Nopo @ 2005-03-14 02:43 • Home in kalaukka •